sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Reissuhommia koiran kanssa

Voisin melkein varmaksi sanoa että Ludo kulkee mulla mukana 90% paikoista, joissa käyn vapaa-ajalla. Koirasta on tähänastisen elämänsä aikana kehittynyt siis varsinainen kyläluuta ja se mielestä on ihan huippua aina kun pääsee mukaan mihin ikinä mennäänkin.


Tallillaolo on Ludolle aivan rutiinihomma ja se tunnistaa jo mun lähtörutiineista sen, milloin olen mihinkin lähdössä. Kun tallivarustekaapin ovi naksahtaa auki, on koira salamana ulko-ovella päivystämässä lähtöä. Talli on myös Ludon mielestä aivan sairaan kiva paikka. Olen kyllä todella onnellinen että meidän tallille saa tuoda koiria, sillä muuten en kyllä millään saisi yhdistettyä näiden mun karvakasojen tasapuolista huomioimista arjessa. Pitkien työpäivien lisäksi kun tulee vietettyä aika monta tuntia päivässä tallilla jäisi väkisinkin koira vähemmälle huomiolle. Kun puikkonokka pääsee mukaan tallille, voin hyvällä omatunnolla viettää illasta niin pitkään ponin kanssa kuin huvittaa ja koirakin saa päivän ulkoilunsa siinä ohessa. Ludokin osaa käyttäytyä tallilla niin kuin tallikoiran kuuluu - ei mene tarhoihin ja pysyttelee mieluiten niin kaukana kaviokkaista kuin mahdollista. Kun hoidan ja varustan Goldia, istuskelee Ludo tyytyväisenä karsinan ulkopuolella tai saattaa jopa ottaa nokoset lattialle sitä varten asetellulla loimella. Tietysti välillä täytyy käydä pihalla rallittelemassa kavereiden kanssa, mikäli sattuu sellainen tuuri että jollain tallikavereista on myös koira mukana tallilla - se on sitä nuoren koiran elämää.

Ludo pääsee mun mukanani myös vierailemaan mun ystävien luona. Se on muun muassa ollut mukana vappubileissä, rapujuhlissa ja synttäripippaloissa - aikamoinen bilekoira! Tehdään myös ihan arkisia vierailuita eri talouksiin ja viimeisimpänä käytiin nyt viikonloppureissulla pitkäaikaisen ystäväni ja myös blogiin paljon kuvia kuvailleen Kiian luona Forssassa. Se, miten tämä viikonloppureissu erosi muista tähänastisista kyläilyistä, johtui erityisesti asunnon ei-kaksijalkaisista asukkaista. Vietettiin nimittäin viikonloppu tiiviisti kahden rotan ja kissan kanssa! Kissojahan Ludo on nähnyt tallilla useinkin, mutta koskaan ennen se ei ole päässyt tekemään niiden kanssa sen läheisempää tuttavuutta. Nyt se sai koko viikonlopun ajan lämmitellä sähiseviä viirusilmiä, tosin hieman heikommin tuloksin.



En oikeastaan edes hämmästynyt siitä, miten hyvin Ludo reagoi kissojen läsnäoloon. Toki se oli hieman hämillään ihmeellisestä ääntelystä ja kissojen haluttomuudesta ryhtyä leikkiin, mutta nätisti se antoi niille tilaa pienestäkin varoituksesta. Sitkeästi koira jaksoi yrittää luoda ystävyyssuhteita. Se istui, makasi, haisteli, hoivasi, väisti, tarjosi lelua, komensi, vinkui ja tuijotti. Ja silti kissat itsepintaisesti pitivät kantansa siitä, että tämä koira on vähintäänkin iljettävä ja pidettävä hyvän etäisyyden päässä.

Ludo on siitä hölmö koira, ettei se ymmärrä lainkaan sitä etteikö joku haluaisi olla sen ystävä.  Se itsepintaisesti tahtoisi saada kaikki ystävikseen ja joskus jopa oman terveytensä uhalla tekee tuttavuutta. Muutama iso projekti sillä on meneillään, kun koittaa kosiskella meidän lähipiirin muutamaa kärttyisää mummoa ja nyt näitä Kiian kissoja. Ehkä se vielä joku päivä voi piirtää ruksin seinään merkitsemään erävoittoa, eihän sitä koskaan tiedä. Puhutaanhan sitä monissa yhteyksissä että kun riittävän paljon jotain haluaa, saa sen kyllä kun tarpeeksi jaksaa yrittää.



Rotat olivat Ludolle aivan uusi asia ja sillä menikin hetki tajuta että mitä nuo pienet valkoiset lelun näköiset asiat häkissä oikein ovat. Se vietti pitkän tovin rottahäkin edustalla seuraten siellä temmeltäviä rottaneitejä ja ihme ja kumma taisi jopa loppujen lopuksi löytää häkistä itselleen ystävän. Oli jopa liikuttavaa katsoa häntää tuhatta ja sataa heiluttavaa koiraa ja häkissä pukkeja ja sinkoiluja esittelevää rottaa - voisin vaikka vannoa näiden kahden leikkineen keskenään vaikka välissä olikin häkin tiheät kalterit.

Kaiken kaikkiaan sain olla koirasta niin ylpeä taas. Vaikka monena päivänä vannon palauttavani teinijäärän kasvattajalleen, pyörtää se mun mieleni näillä pienillä arjen yllätyksillä. Mä totean monesti, että taidan ajatella mun koirastani paljon negatiivisemmin kuin mitä se oikeasti on. Kuvatkin todistavat jälleen mun omat murjotukseni vääriksi - siellä se poseerasi vailla hihnaa keskellä kaupunkia, vaikka koiriakin liikkui ympärillä! Eikä edes syöksynyt käskyn alta rähisemään kahdelle pikkukoiralle jotka rohkeasti ohittivat meidät vieressä kulkevaa tietä pitkin. Erävoitto sanoisin minä!

Lopuksi vielä mun lempparikuva Ludosta tältä viikonlopulta. Tästä lempparin tekee aiheen ja kuvan onnistuneisuuden lisäksi se, että tämä oli ensimmäinen kerta kun koskaan kokeilin Ludon kanssa tämänkaltaista poseeraamista. Yleensä ollaan tyydytty perinteisiin istu-maahan-seiso poseihin. Ja Ludo tietysti handlasi tämän haastavammankin posen kuin ammattilainen! ♥

 Upeista kuvista kiitos viikonlopun hostimme Kiia Kuokka / tunturiharakka.net!

 

tiistai 23. tammikuuta 2018

Toivepostaus: Ponin muutos kahdessa vuodessa

Kehityspostauksia toivotaan paljon. Sekä niitä, kuinka itse olen kehittynyt ratsastajana ja sitten niitä, kuinka Goldi on muuttunut minulla ollessaan. Siitä, kun musta tuli poninomistaja on nyt vierähtänyt rapiat kaksi vuotta. Yleensähän tällaisia kehityspostauksia kai tehdään merkkipäivinä tai muina spesiaalimpina hetkinä, mutta kun nyt niin sopivasti saatiin viime viikonloppuna räpsittyä pitkästä aikaa rakennekuvat ponista niin miksikäs ei aloitettaisi tätä vuotta pienellä tilannekatsauksella! Kun Goldi vaihtoi omistajaa ja ihan fyysisesti muutti mun luokse, oli se kuusivuotias ja pian kääntymässä seitsenvuotiaaksi.

Elettiin lokakuuta 2015 ja kuun viimeinen päivä osui sopivasti lauantaille. Pakkasin kermanvaalean pörröpäisen ponini traileriin ja huristeltiin kohti uutta kotitallia. Goldi oli kilpaillut ja treenaillut kuluneen kauden ahkerasti ja se oli suhteellisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Mitä nyt pientä lapsenpyöreyttä nuoressa ponissa oli havaittavissa.

Melko pian minulle saapumisestaan poni joutuikin jäämään sairaslomalle ilkeän yskän takia. Sairasloma tiesi vain rentoa ja kevyttä liikuntaa, joten luonnollisesti poni pääsi niillä heinämäärillä paisumaan entisestään. Liikuntaan nähden liiallisen ruokinnan lisäksi Goldin maha turvotteli aika-ajoin vääränlaisen väkirehun syötön takia. Rakas kisaponini muistutti siis ensimmäisenä talvena lähinnä jotain eliötä käpylehmän ja viimeisillään tiineenä olevan ponin välimaastosta.



Kuvat vuodelta 2015 kun Goldi oli ollut mulla noin kaksi viikkoa. Näissä se ei vielä edes ole niin pyöreä kuin mitä se lopputalvesta oli.. Lisää kuvia voi kurkkia esim. täältä, täältä ja täältä. © Kiia Kuokka


Kahteen vuoteen on mahtunut melko paljon sekä ylä- että alamäkiä ponin kunnon suhteen. Milloin se on sairastanut jälleen syysflunssaa ja milloin lepuutellut jalkojaan, kun taas toisaalta ollut elämänsä kilpakunnossa ja saanut kehuja sporttisesta ulkomuodostaan. Jossain vaiheessa poni oli jopa hieman liiankin kuivassa kunnossa, mutta nykyään se on mun mielestäni ulkomuodoltaan juuri täydellinen! Aavistus lisää lihasta muutamaan kriittiseen kohtaan ja avot!

Vuodenvaihteessa Goldi kääntyi yhdeksänvuotiaaksi. Se alkaa siis olemaan jo ihan aikuisen ponin ikäinen. Poni on reilussa kahdessa vuodessa muuttunut pienestä pyöreästä harrasteponista ryhdikkääksi kansallisen tason kisaponiksi. Luonteeltaan se on edelleen oma jääräpäinen itsensä, mutta väittäisin sen kehittäneen itselleen vuoden aikana huomattavasti paremman työskentelymotivaation. Vieläkään Goldi ei anna mitään ilmaiseksi ja moni kommentoi sen näyttävän huomattavasti helpommalta ratsastaa kuin mitä se lopulta selästä käsin onkaan. Kuitenkin siinä missä kaksi vuotta sitten se mieluiten kulki kaula mutkalla taistellen tuntumaa vastaan, on se nyt ohjat ottaessa heti myönteisempi tuntumalle ja täten huomattavasti helpompi työstää myös selästään ja takapäästään aktiivisemmaksi. Nyt poni hakeutuu jo itsestään kohti kuolainta ja ohjastuntumaa kun tietää että kohta aloitetaan työskentely - kaikkien kannalta huomattavasti edullisempaa kun poni itse tahtoo kulkea "oikein päin".

Sporttiponi ♥






Uusimmat kuvat räpsittiin viikko takaperin kun Kiia kävi pitkästä aikaa kylässä. Nämäkin siis © Kiia Kuokka

Muutaman vuoden aikana etenkin Goldin raviin on tullut huomattavasti lisää ilmaa ja tahdikkuutta. Aiemmin se helposti lähti pohkeesta vain kipittämään eteenpäin, mutta nyt sen ravi vain kasvaa kasvamistaan. Poni kyllä etenee edelleen reippaasti, mutta liikkuu silti rauhallisesti eikä jalat tikkaa tuhatta ja sataa - nyt kasvatetaan vain liikeratoja! Laukka sillä on ollut aina hyvä, mutta siihenkin on löytynyt huomattavasti enemmän rentoutta, mikä näkyy hyvin esimerkiksi sujuvammissa ja pyöreämmissä nostoissa.

Sitä myötä kun ponin ryhti ja liikkeet kasvavat, tuntuu se kokoajan vain isommalta. Se ei vieläkään ole edes ison ponin ylärajoilla, mutta silti sitä luullaan erittäin usein pienikokoiseksi hevoseksi. Jos se vielä kehittyy tästä, onko se kohta verrattavissa shirenhevoseen?

Tietysti itsessänikin on tapahtunut ratsastuksen osalta suuri muutos. Olen oppinut aivan älyttömän paljon näiden muutaman vuoden aikana, mikä tietysti vaikuttaa myös suoraan poniin - nyt sen on paljon helpompi ymmärtää tätä selässä keikkuvaa perunasäkkiä. Oma matka on vasta aivan alkutekijöissään, mutta mikäs sen parempaa kuin kehittyä yhdessä parhaan ystävän kanssa!



maanantai 15. tammikuuta 2018

Kohti estettä ja sen yli!

Okei, ei se Buzz Lightyearin laini tainnut ihan noin mennä, mutta sopii muokattuna paremmin tämän päivän teemaan! 





Mä olen ollut aina tosi tyytyväinen meidän järjestelyyn, että Nella hoitaa hyppäämisen ja mä sitten kaiken muun. Etenkin nyt kun on löytänyt ihan uuden vaihteen poniin myös sileäntyöskentelyssä, ei ole osannut edes juurikaan kaivata esteitä mukaan omaan viikko-ohjelmaan. Siitä johtuen poni onkin nyt talvikaudella hypännyt erittäin vähän; sen verran mitä Nella kävi joulukuun puolivälissä pyörähtämässä aluevalmennuksissa. Mun on pitänyt monena päivänä pistää tuumasta toimeen ja hypellä itsenäisesti, mutta jotenkin se on aina vaan jäänyt - milloin on ollut huonoon aikaan tallilla ja milloin liian kiire ja laiskottanut ja mitä vielä. Viime viikolla kuitenkin uhmattiin painovoimaa kun pystyttelin aamutuimaan muutaman esteen maneesiin ja tein omatoimisesti pienen hyppytreenin. Ihan tuulesta temmattu ajatushan sekään ei ollut, vaan tarkoituksena oli hieman pohjustaa omaa rutiinia esteillä. Sen verran harvoin on tullut ponilla hypättyä, että varatessani estetunnin tälle maanantaille, ajattelin että on ehkä parempi ottaa edes muutama hyppy ennen valvovan silmän alle suuntaamista.

Kyllä, luit oikein! Mä olin tänään estetunnilla! 




On se kumma miten joka kerta kun pääsee hyppäämään se kipinä taas syttyy. Normirutiinissa ei osaa sitä kaivata, mutta kun kerran pääsee sen makuun jaksaa taas hetken himoita lisää. En tiedä onko se vauhdin ja pienen extremen huuma, vai pelkkä jännityksestä purkautuva adrenaliini, mutta jokin virtaa suonissa aivan kohisten joka hyppykerran jälkeen. Kyllä mä nyt taas ymmärrän miten niin monella palaa sydän estetreenille.

Varasin itselleni tallillamme myös hevosta pitävältä valmentajalta "aloittelijalle sopivan tekniikka- ja kavalettitunnin". Ajattelin, että ei olisi yhtään pahitteeksi verestää omaa käytännönosaamista, vaikka teoriassahan mä olen ihan huipputason estekuski ;)

Verryttelin alkuun itsenäisesti ravaten pidemmällä ohjalla ponia rennoksi ja pyöreäksi. Haettiin liikkeeseen eteenpäinpyrkivyyttä ja ponnekkuutta siirtymisillä askellajin sisällä. Poni oli alkuun jopa poikkeuksellisen tahmean oloinen, mutta kun vetäisin viltin pois pohkeen ja kyljen välistä, meni avutkin pikkuhiljaa läpi. Aloitettiin estetreeni ravipuomeilla ja mun istunnan treenaamisella. Kevyt istunta ravissa, kevyt istunta laukassa - kantapäät alas ja yläkroppa rennoksi! Puomit sujui yllättävän hyvin, vaikka mulla onkin kevyessä istunnassa taas treenaamista. Kamala miten huono tasapaino sitä voikin olla, syvät lihakset missä olette?



Ja näin se esteponinkin askel venyy ;)

Puomit nostettiin pieneksi kolmen esteen jumppasarjaksi  - ravissa sisään puomin kautta ristikolle, yksi askel, pysty, kaksi askelta, pysty.  Tätä linjaa tultiin ensin ihan miniesteillä, jonka jälkeen joka kierroksella vähän korkeampana. Lisättiin mukaan myös kavaletit ympyrällä ja lävistäjällä - eräänlainen pieni radantapainen siis. Edelleen ravissa sarjalle, siitä pääty-ympyrä kavaletin yli, pitkä sivu laukkaa eteen ja lävisäjällä kavaletille. Kuski oli ajoittain jopa erittäin hukassa ja paikat yksittäisille esteille aivan hakusessa, mutta eikös se pääasia ole että hauskaa oli? Sekä ponilla että ratsastajalla. Kehuja sain valmentajalta, että kuulemma vähättelen turhaan omia taitoja. Olen kuitenkin niin itsekriittinen, ettei kelpaa kuin paras ja sitä tuskin tulen koskaan saavuttamaan.

Täytyy kyllä ehdottomasti jatkaa nyt omiakin estetreenejä hieman useammin, edellisen kerran olen ollut estetunnilla kaksi vuotta sitten Hakalan Tepolla. Linkin takana myös videota silloisesta menosta, täytyy sanoa että oikein kauhistuttaa katsoa omaa ratsastusta. Tällä kertaa en harmillisesti saanut videota, mutta mielestäni kuvista ainakin näyttää siltä, että jotain kehitystä mun perusratsastuksessa on tapahtunut ja esteiden välillä ainakin on jo parempi tasapaino vaikkei istukaan satulaan saamaan tukea. Estekorkeus ei hirvittänyt niinkään, vaikka viimeinen pomppu lopussa nousikin liki metriin. Sen verran vierasta touhua tuo esteiden ratsastaminen itselle vielä on, että on kovin hankala keskittyä tehtävillä niin moneen asiaan. Niinpä helppo esimerkiksi vähentää hengittämistä jännityksen lomassa - tämä on ensimmäinen asia josta on päästävä eroon. Niin kauan kun hengitän pinnallisesti tai pidätän hengitystä en voi myöskään rentoutua kropastani. Heti kun muistin huokaista syvään ja vetää henkeä, pääsin taas helpommin hyppyihin mukaan.

Poni tuntui tyytyväiseltä ja hyppäsi esimerkillisen hyvin. On se kyllä niin kultainen, kun ei kiukustu vaikka kuski vähän heiluukin hypyissä eikä aina ole ihan satasella mukana menossa. Herkempi nirppanokka olisi varmasti viskaissut mut maistelemaan maneesin hiekkaa useammankin kerran tunnin aikana.








Korkeutta esteellä 90cm!!

Kiitokset ponille hyvästä treenistä ♥


Kuvista kiitos hovikuvaaja Eeva Laakso ♥


maanantai 1. tammikuuta 2018

Kiitos ja hyvästi 2017

Maanantai, uuden vuoden ensimmäinen päivä. Aika tehdä taas uuden vuoden lupaukset ja sisäistää mantra "uusi vuosi, uusi minä". Vuoden vaihtuminen ei tarkoita mulle mitään suuria lupauksia ja elämäntapamuutoksia. Mä tein isoimman elämäntapamuutoksen jo viime vuoden puolella ja toivon, että terveellisempi ruokavalio jaksaa seurata mukana myös tämän vuoden puolelle. Uudenvuodenlupaukset on tuomittu epäonnistumaan jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Miksi? Koska yleensä lähdetään tekemään liian suuria muutoksia yhdeltä seisomalta. Tottakai moni lupaus myös pitää ja tiedän monia jotka ovat esimerkiksi lopettaneet tupakoinnin siltä seisomalta. Silti sama jo vitsinäkin tunnettu ilmiö uusiutuu joka vuosi; kuntosalit on ensimmäiset viikot aivan tupaten täynnä ja ruuhkaisia, kun taas helmikuun puolella pääsee taas treenaamaan ihan kaikessa rauhassa. Sen takia mä en tee mitään radikaaleja uudenvuodenlupauksia, mutta kyllä mä lupaan parantaa muutamalla saralla.


2017 oli blogin kannalta hiljainen vuosi. Motivaatiota olisi ollut vaikka muille jakaa, mutta joka kerta kun ajattelinkin kirjoittamista menin ihan lukkoon. En tahdo julkaista blogissa mitään sinne päin ja olen oikeastaan elämän joka saralla perfektionisti. Se on aiheuttanut ajoittain ehkä turhankin suuria paineita luoda materiaalia ja postausvälit ovat venyneet luvattoman pitkiksi. Osittain uskallan syyttää inspiraationpuutteesta myös mun elämääni tallin ja blogin ulkopuolella.

Siinä missä ponin kanssa kausi 2017 onnistui loistavasti ja saavutettiin tavoitteita joita ei oltu edes uskallettu ääneen sanoa, on mulla ollut henkilökohtaisesti rankka vuosi. Talli on ollut mulle pakokeino arjesta ja kaikki tekeminen ponin kanssa tarpeellista terapiaa. Mä en ole halunnut tuhlata ponin kanssa vietettyä aikaa ajattelemalla postauksia ja bloggaamista - mä olen vaan nauttinut siitä, että voin olla ja tehdä ponin kanssa, unohtaa hetkeksi kaiken muun. Kuvissa hymyilen, yritän postailla positiivisia asioita ja töissä väkisinkin asettamaan asiakaspalvelu-minäni framille. Päällepäin mä olen ehkä läheisillenikin näyttänyt samalta pirteältä itseltäni, mutta sisällä on vellonut syvä ahdistus ja henkinen väsymys. Vähitellen tämä väsymys on ottanut valtaa myös fyysisesti ja arki sujuu melko pitkälti töiden ja tallin ulkopuolella joko sängyssä tai sohvalla viltin alla. Nyt ollaan menossa jo huomattavasti parempaan suuntaan ja pahin taitaa toistaiseksi olla ohi. Silti sisimmässä kalvaa se pieni ajatus siitä, että mitä jos laiva taas kääntyy. Mä olen huomannut olevani todella negatiivinen monissa asioissa ja pienetkin asiat tuntuu välillä aivan ylitsepääsemättömän huonoilta, siinä tavoitetta tulevalle vuodelle - positiivisia ajatuksia!

Mä olen niin kiitollinen ennen kaikkea koko Team Goldille, mutta myös kaikille meidän elämää somen eri kanavissa seuraaville ja sitä kautta tsemppaaville. Näiden kahden karvakorvan kanssa touhuaminen antaa uskomattoman paljon ja on aivan ihanaa saada jakaa meidän onnistumiset ja epäonnistumiset teidän kanssa. Goldin kanssa aloitettiin alkuvuodesta tehokas koulutreeni ja tiimiin astui dressagevelho Sinna, joka on auttanut mua kehittymään ratsastajana ja ratsastamaan ponia oikein. Sinna on myös tehnyt Goldin kanssa aivan uskomattoman suuren työn ja pienestä tuntumaa vastustelevasta laiskahkosta ponista on kuoriutunut työteliäs, letkeäliikkeinen koulutaituri. Vielä ei olla lähelläkään lopputavoitetta, mutta nyt ollaan siinä pisteessä että kehittyminen lähtee harppauksin eteenpäin. Nyt treenataan ponille parempaa tasapainoa, lisää voimaa ja kasvatetaan hiljalleen liikettä. Ken tietää jos se vaikka vielä joku päivä yltäisi esteiden lisäksi suomen parhaimpien kouluponien joukkoon? ;)







Koiran kanssa aloitettiin vihdoin harrastaminen ja löydettiin meille loistavasti sopivat lajit. Oikeastaan ne oli ainoat joita edes kokeiltiin, mutta oli huippua huomata kuinka kivaa tekeminen myös koiran mielestä on ja että osasin valita sille hyvin sopivat harrastuslajit treeniohjelmaan. Rally-tokossa meillä on varovaisena tavoitteena päästä kilpakentille vielä kevään aikana. Ludo hallitsee jo suhteellisen hyvin alokasluokan liikkeet, mutta koska perfektionisti ei tyydy pelkkään hyväksyttyyn tulokseen, tahdon hioa liikkeitä vielä ennen ensimmäisiiin kilpailuihin ilmoittautumista. Tämän takia jättäydyttiin myös kesän jälkeen pois näyttelyhuumasta ja päätin treenailla kehäkäytöstä kaikessa rauhassa muiden treenien ohella ennen uutta tulemista. Vielä alkuvuodesta en usko että meitä voi bongata kehistä, mutta eiköhän me kesään mennessä aleta valloittaa sitäkin puolta koiramaailmasta. Vuosi 2018 tuo myös mukanaan viralliset terveystarkastukset - Ludo täyttää vihdoin kaksi vuotta, joten saadaan viralliset tulokset koko koirasta kennelliiton tietokantaan. Ehkä herran uskaltaisi sen jälkeen jopa ilmoittaa rodun jalostusuroslistaukseen...?

Maailman uskollisimmat silmät ♥

Vuosi 2018 tuo uudenvuodenlupausten ulkopuolella paljon muutoksia siihen arkeen, johon totuttiin viime vuonna. Ensinnäkin näyttää nyt harmillisesti siltä, että käytännönjärjestelyongelmien takia Nella lopettaa Goldilla kilpailemisen. Tämä on käänne mitä en todellakaan olisi toivonut vielä tähän vuodenvaihteeseen, mutta niin ne elämän tiet kuljettaa ja kaikesta huonosta seuraa vielä varmasti jotain hyvää. Alkuvuosi tuo mukanaan myös suuria hankintoja muun muassa uuden satulan muodossa. Tämä tarkoittaa sitä, että saan painaa tuplasti ahkerammin duunia, jotta voisin vielä joskus syödä muutakin kuin keitettyä makaroonia. Olenkin tehnyt pieniä muutoksia työkuvioihin ja järjestänyt työvuoroja niin että pystyn ottamaan tallivuoroja leipätyöni ohelle. Nyt on mennyt kohta kaksi vuotta tekemättä lainkaan tallihommia, joten ote saattaa alkuun olla hieman hukassa. Olen kuitenkin tehokas tekijä ja opin rutiiniin nopeasti, joten luotan että muutaman vuoron jälkeen homma sujuu taas kuin rasvattu. Ehkä vielä joku päivä voin tehdä jotain muutakin kuin paiskia töitä ja hoitaa ponia (Y)

Mitään tavoitteita ponin kanssa en uskalla asettaa vielä alkaneelle vuodelle. Kuviot on vielä aivan auki, enkä uskalla sanoa juuta enkä jaata mihinkään suuntaan - kisaako poni? Kisaanko minä? Tuleeko uusi kisaaja? Astutetaanko poni? Se jää nähtäväksi. Jossain liikkui myös huhuja siitä, että Goldi olisi lähdössä jonnekin tai että olisin sitä myymässä. Näiltä huhuilta katkaisen heti jalat ja voin onnellisena ilmoittaa, että poni pysyy edelleen mun omistuksessani ja hallussani. Vielä ei rahatilanne ole niin heikko että olisi pakko parhaasta ystävästä tässä vaiheessa luopua - mulla on vielä suuria suunnitelmia ponille ennen mahdollista uuden kodin etsimistä ;)

Siinä missä viime vuosi on blogin kannalta ollut hiljaisempi, ollaan valloitettu hyvää vauhtia Instagramin jännittävää maailmaa. Kyseisessä sosiaalisen median sovelluksessa on julkaistu viime vuonna 431 kuvaa kuvateksteineen, se tarkoittaa keskimäärin hieman reilua yhtä kuvaa vuoden jokaiselle päivälle. Seuraajamäärä on kasvanut yli kymmenkertaiseksi viime vuodenvaihteeseen verraten ja Kultahippuja-faniklubi jatkaa kasvamistaan! Instagramissa on helppo ja nopea jakaa päivän fiiliksiä ja uskon, että se pysyy edelleen vahvasti mukana ja luultavimmin edelleen nostaa asemaansa blogin edelle. Kirjoittaminen on kuitenkin lähellä sydäntäni ja blogi tulee pysymään Instagramin rinnalla, mutta kuinka aktiivisena, sitä en tiedä. Alkuvuosi tulee varmasti verottamaan työmäärällään aikaa ja energiaa tietokoneella istumiselta, mutta eiköhän tähänkin uusi rytmi löydy kunhan arki lähtee rullaamaan. Päivittäisiä kuulumisia voit siis seurata Instagramin puolelta - suuremmat aiheet avaan varmasti vielä blogin puolelle.

Sekavan tekstin myötä toivotan teille kaikille lukijoille aivan uskomattoman upeaa alkanutta vuotta 2018 ja tsemppiä siihen, mitä ikinä uusi vuosi sitten tuokaan tullessaan. Kiitos vuodesta 2017, te teitte siitä hivenen verran helpomman jaksaa ♥


Kuvituksena vuoden viimeiset kuvat 28.12.2017 © Vilma Töyräs, yksi niistä henkilöistä jotka tekivät vuodesta huomattavasti valoisamman ♥