perjantai 26. helmikuuta 2016

Hankilaukkaa auringonpaisteessa

Mä olen aivan pähkinöinä tästä ihanasta kevään kutkutuksesta. Monena aamuna on jo ilmassa tuoksunut kevät ja pikkulintujen taukoamaton viserrys vahvistaa odottavaa tunnetta. Myös nyt jo useampana päivänä pilvipeitteen takaa kurkistellut aurinko on saanut säteisiinsä lämmön tunnetta.

Olen kuitekin onnellinen, että ollaan saatu vielä hetki pitää tämä ihana lumipeite maassa ja että sitä saatiin tänne eteläänkin viikonloppuna vielä lisää! Meillä on vihdoin pellolla sen verran lunta, että siellä saa kunnon hankitreenit aikaiseksi ja tätähän me ollaan hyödynnetty!



Viime viikolla kävin erään aamutallinteon lomassa pellolla ponin kanssa. Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta ja pieni pakkanen sai hengityksen kevyesti höyryämään. Pellolla oli kevyt lumipeite, juuri sopivasti että se antoi pienen vastuksen, mutta riittävän vähän, että saatiin tehtyä ihan kunnon treeni. Otin alkuun kevyesti hölkötellen ravia ympäri peltoa ja poni tuntui todella virkeältä. Se tuntui aistivan tulevan ja olevan yhtä innoissaan upeasta säästä kuin ratsastajansakin.

Kun poni tuntui vetreytyneen muutaman rennon laukkapätkän jälkeen annoin ponin kiihdyttää vauhtia. Ja niinhän se teki. Viiletettiin peltoa edes takas ympäri ämpäri minkä poni jaloistaan pääsi. Goldi laukkasi korvat hörössä pinkoen enkä voinut olla nauramatta ääneen (ja saatoin jopa huudahtaa pari kertaa nolosti "jihaa"...). Niin ihana fiilis se oli viilettää menemään lähes koskemattomalla hangella aamuauringon häikäistessä silmiä.



Tiistaina Eevan ollessa kameran kanssa matkassa päätettiin ottaa uusintakierros hangessa. Viikonlopun aikana satanut lumi oli tehnyt pellolle oikein kunnon hangen missä tarpoa. Tehtiin alkuverryttelyt alkuun auratulla kentällä, jottei poni reväyttäisi lihaksiaan syvässä lumessa tarpoessaan ja siirryttiin pellolle ainoastaan muutaman ravi ja laukkakierroksen ajaksi. Hankitreeni on todella tehokasta lihaskuntotreeniä, etenkin jos hanki on yhtään syvempi. Syvässä hangessa treenatessa täytyy muistaa pitää treeni tarpeeksi lyhyenä. Tiedät varmasti itsekin, että liki polviin asti ulottuvassa hangessa on todella raskasta kävellä, saatika juosta.



Ratsastin kentällä alkuverryttelyt satulan kanssa, mutta pellolle sain idean lähteä ilman. En tiedä oliko se kaikista parhain idea, mutta tulipahan omatkin vatsa- ja jalkalihakset treenattua kunnolla kun koitin pysyä ponin valtavissa harppauksissa kyydissä. Ravi etenkin oli ponilla pellolla niin valtavan suurta, että muutaman ravikierroksen jälkeen jouduin heittämään pepunalusenani toimineen viltin Eevan istuinalustaksi, kun se ei meinannut pysyä menossa mukana. Ilman vilttiä ja sen kiinnipitämistä sain itsekin keskityttyä paremmin selässä pysymiseen ja meno helpottui huomattavasti.

Hankitreenissä poni saa takapäänsä niin mahtavasti mukaan, että voisin vaikka kesäksikin rakentaa meille kylmän hallin jossa olisi aina pysyvä hanki. Siellä voitaisiin sitten jäydä kerran viikossa nostelemassa kinttuja ja hakemassa lisää ilmavuutta liikkeisiin. Hankitreenissä saa myös ponin pulleromasu kyytiä, kun se joutuu tosissaan työskentelemään ja saa lyhyemmässä ajassa huomattavasti tehokkaamman treenin kuin kentällä pyöriessä.


Päivä alkoi pilvisenä, mutta pellolle päästessämme alkoi pilvipeite rakoilla ja ujo aurinko valaisi osaa hankitreenistä. Kuvista saan taas kiittää ihanaa Eeva Laaksoa, meidän uskollista hovikuvaajaa, joka tarpoo keltaisilla kumisaappaillaan keltaisen ponin perässä usean kymmenen sentin suojahangessa räpsiäkseen meistä taas toinen toistaan ihanampia kuvia!  ♥



Mikä teidän mielestä on parasta talvessa? Oletteko päässeet tänä talvena hankilaukkailemaan?

tiistai 23. helmikuuta 2016

Kuinka saada poni näyttämään söpöltä kuvissa?

Eeva kävi tänään päivällä taas valokuvaamassa meitä! Jo lähestulkoon perinteeksi muodostunut sushilounas ja kuvaustuokio on asia, jota odotan joka kuukausi! Otettiin tietysti perus poseeraus- ja pääkuvia pienestä keltaisesta, mutta tällä kertaa jouduin itsekin enemmän kameran eteen, kun kuvattiin irtojuoksutuksen sijasta ratsastuskuvia. Kun tässä vielä valkkailen lemppareita näistä kuvista, ajattelin julkaista teille pienen tutoriaalin siitä, miten saat ponista otettua ryhdikkäitä ja edustavia rakennekuvia (ja söpöjä pääkuvia).



Mä olen melko tarkka siitä, että poni näyttää kuvissa hyvältä ja edustavalta. Kerran kaverin ottaessa puhelinkuvia (muistaakseni) ponista, tein tietysti kaikkeni että saisin ponin korvat höröön ja sainkin naursekselua perään, että me ollaan selvästi totuttu tähän poseeraukseen. Vaikka poni ei muuten olisikaan sillä hetkellä kaikista edustavimmillaan, voit aina saada kuvasta aavistuksen verran paremman edes sillä, että saat ponin korvat höröön.

Kuvauspaikka rakennekuville kannattaa valita tarkasti. Pohjan tulisi olla mahdollisimman tasainen ja tilaa riittävästi, jotta hevosen asettelu oikein olisi mahdollisimman helppoa. Varmista myös ettei tausta ole levoton ja täynnä häiritseviä esineitä/tolppia/autoja/rakennuksia ynnä muuta huomion vievää ja rumaa härpäkettä. Jos ponisi on kovin takakorkea, voit valita kuvauspaikaksi aavistuksen verran ylämäkeen olevan paikan, jolloin takapää ei näytä yhtä korkealta. Liian jyrkkiä mäkiä kannattaa kuitenkin välttää, ettei ponista tule mäkihyppääjää.

No mitä mä sitten teen saadakseni ponin näyttämään kivalta kuvissa? Tietysti rakennekuvia ottaessa ennen kaikkea tulee tarkistaa, että poni seisoo oikeaoppisesti kaikki neljä jalkaa maassa, suorassa ja jalkojen asento "auki" kuvaajaa kohden. Eli niin, että kuvaajan puoleinen takajalka on taaempana kuin toinen ja etujalat aavistuksen verran erillään toisistaan (mielellään silloin kuvaajanpuoleinen etujalka hieman edempänä). Varmista, että ponilla on paino tasaisesti kaikilla jaloilla ja ettei se nojaile turhaan eteen tai taakse tai ole liian venytettynä (showrodut erikseen, niihin en edes lähde tässä postauksessa, enkä varmaan koskaan). Tämän lisäksi pään tulee olla pystyssä ja suoraan kropan jatkeena, eikä kuikuilla sivuille ja ilmeen olla valpas. Alla muutama kuva havainnollistamaan:


1. VÄÄRIN: Poni seisoo sekä takajalat, että etujalat "väärin päin". Tässä kuvassa ponilla on kuitenkin valpas ilme ja pää suorassa.
2. VÄÄRIN: Ponin molemmat etujalat on aivan vierekkäin, minkä takia se näyttää siltä, kuin toinen etujalka puuttuisi kokonaan. Lisäksi pää on kääntyneenä poispäin.
3. VÄÄRIN: Ponilla on takajalat aivan vierekkäin ja kohtisuoraa pepun alla. Etenkin Goldilla tämä korostaa sen lievää takakorkeutta negatiivisella tavalla. Lisäksi minä olen liian lähellä ponia.
4. OIKEIN: Poni on ryhdikäs, sillä on kaikki jalat oikein päin, pää suoraan eteen ja valpas ilme.

Usein ponin asettelu oikeaan asentoon vie aikaa ja vaatii paljon kärsivällisyyttä. Edustavien kuvien ottaminen on toki tärkeää ja mukavaa, mutta mikäli huomaat ponin ärsyyntyvän jatkuvasta eestaas liikuttelusta, on parempi tyytyä vähemmän edustaviin kuviin, kuin menettää hermoja yhden kuvan takia. Huomenna on uusi päivä ja voitte kokeilla silloin uudestaan.

Kun ponin asento on kunnossa, jää jäljelle vielä valppaan ilmeen aikaansaaminen, ellei tietysti ponisi ole luonnostaan aina pirtsakka ja korvat hörössä - tällöin olet valmis ja ei muuta kuin räpsimään! Jos ponisi kuitenkin on yleisilmeeltään pikemminkin yrmy kuin ilopilleri, voit yrittää piristää poniasi ja kiinnittää sen huomion lukuisin eri tavoin. Goldille toimii parhaiten erilaisten asioiden rapistelu ja taskun vetoketjun avaaminen ja sulkeminen - se on niin perso ruualle, että tämä saa lähestulkoon tilanteessa kuin tilanteessa ponin valpastumaan. Tässä on kuitenkin aina vaarana se, että poni lähtee tulemaan luokse herkkujen toivossa, joten täytyy olla varovainen ja välttää liiallinen houkuttelu. Jos ponisi ei kuitenkaan tahdo reagoida rapisteluihin, on hyviksi ja toimiviksi todettu muun muassa erilaiset ääntelyt suulla, hevosen hirnunnan soittaminen puhelimesta (ja myös oma hirnuminen, heh..) sekä erilainen elehtiminen (hyppiminen, vilkuttaminen ym) - tämän kanssa täytyy kuitenkin käyttää omaa harkintakykyä! Jos ponisi on herkkä säikkymään äkkinäisiä liikkeitä, kannattaa silloin kokeilla ennemmin jotain muista vaihtoehdoista. Välillä ohikulkijat saavat kyllä osakseen melkoisen pelleshown kun hypin, pompin, heiluttelen käsiäni ja samalla teen pusuääniä, hirnun ja kimitän ponille kun se ei millään just nyt jaksaisi höristää korviaan...

Näin mä asettelin ponia tänään paikoilleen. Välillä voit joutua käyttämään ihan fyysistä kosketusta, jotta saat pään oikeaan asentoon..

 Rakennekuvia otaessa kannattaa tietysti varautua kuvausapuun; et millään voi olla samaan aikaan sekä ponia ohjailemassa, että linssin takana kyykkimässä.  Valokuvaajan homma on tässä vaiheessa se helpompi rooli, vaikka yleensä pienempien ponien kanssa työergonomia ei ehkä ole kaikista toivotuin. Rakennekuvat tulee aina pyrkiä ottamaan mahdollisimman kohtisuoraan ponin sivulta. Kuvaajana kannattaa asettautua suurinpiirtein ponin lavan kohdille ja tarvittaessa kyykätä tai ottaa jakkaraa avuksi, jotta saat aseteltua kameran noin ponin sään korkeudelle.

Sitten ei muuta kuin rakennekuvia kuvailemaan! Itse ainakin pidän rakennekuvista, sillä niitä vertailemalla voit nähdä miten ponisi muuttuu erilaisen treenin myötä ja esimerkiksi meillä nämä toimivat loistavana mittarina laihdutusprojektissa.

Ja vaikka puhun tekstissä ponista, on nämä tottakai ihan yhtälailla sovellettavissa hevoskokoisia otuksia kuvatessa!

Ja näin poseerataan testikuvissa!

Koitko tämän postauksen hyödyllisenä? Aiotko kokeilla näitä vinkkejä ensikerralla kun otat kuvia ponistasi? Lukisitko mielelläsi lisää kuvausvinkkejä?


Kuvista kiitos Eeva L.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

No eihän siitä ollut edes seitsemää vuotta

Siis ihan huikea fiilis! Ulkona on tupruttanut lunta koko viime yön ja kuluneen päivän taukoamatta ja täällä alkaa olla todelliset winter wonderland-maisemat. Sain aamulla tallille lähtiessäni kaivaa isovanhemmiltani lainassa olevan auton useiden kymmenien senttien korkuisen lumikasan alta, enhän meinannut edes tunnistaa mikä näistä kadun viereen pysäköidyistä autoista oli se meikäläisen laina-auto... Onneksi huonomuistisen pelastaa auton etälukitus ja lumen alta pienesti vilkkuvat keltaiset valot - ei tullut turhaan kaivettua vierasta autoa lumikasasta vain todetakseen, et ei se ollutkaan tää.

Tänään oli taas jo melkein perinteeksi muodostuneen viikonloppu(/sunnuntai)valmennuksen aika. Tällä kertaa meno oli kuitenkin hieman aikaisemmista poikkeavaa, sillä kuskin paikalla istui allekirjoittanut!

Edellisessä postauksessa palasinkin ajassa taaksepäin ja kerroin käyneeni estetunnilla viimeksi  kesällä 2009 ja sen jälkeen hypännyt esteitä muutaman kerran Goldilla 2014 syksyllä. Edellisestä valvotusta esteratsastuskerrasta olisi kesällä tullut kuluneeksi seitsemän vuotta. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että mä jännitin tätä valmennusta ihan hirveästi. Ensinnäkin vitkuttelin valmennuksen varaamisen kanssa, vaikka olen jo piiiiitkään tiennyt tämän sunnuntain olevan SE päivä. Toisekseen ajattelin, että jännään niin paljon etten uskallakaan paikanpäälle. Noh, tottakai uskalsin. Ja mukavaahan se oli lähteä sunnuntaiaamuna lumituiskeessa 20 minuutin aamukävelylle ponin kanssa talven ihmemaahan.

Poni tosiaan saa aina perusteelliset alkukäynnit kun mennään maneesille, sillä lähin maneesillinen talli sijaitsee meidän tallilta noin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Tämä talli sattuu onneksemme vielä olemaan Hakalan talli, joten matkat valmennukseen eivät tuota suurta ongelmaa vaikkei koppia olekaan.

Kun päästiin maneesille puhdistauduin aivan ensimmäisenä lumesta ja kuivasin silmälasit; varmaan puolet kävelymatkasta edettiin niin, että mun lasit oli lähes umpeenmuuratut lumesta, enkä siis nähnyt juurikaan eteeni. Nyt puhutaan todella turvallisesta maastoratsastuksesta!

Otettiin itsenäisesti vähän ravia ja laukkaa maneesilla ennen tunnin alkua. Herättelin ponia ja hain sitä tuntumalle, jotta valmennuksen alkaessa voitaisiin keskittyä heti kunnon tekemiseen, eikä siihen että poni saadaan verryteltyä. Goldi tuntui todella hyvältä ja liikkui itseassa yllättävän rentona eteen. Ainoastaan maneesin toinen pääty aiheutti ponissa jotain kauhunväristyksiä, kun sinne oli kasattu esteiden eri osia ja kaiken lisäksi maassa oli vähän LUNTA.  Saatiin muutama kierros käydä pyörimässä tässä päädyssä, että möröt sieltä unohtui.

Valmennus aloitettiin puomitreenillä, mikä oli ihan hyvä, sillä muunmuassa istunta-asiat oli tiedettävästi hukassa. Melko nopeasti sain kuitenkin taas asian ytimestä kiinni ja pohkeet löysi suurinpiirtein omat paikkansa. Istunta ylipäätänsä on ollut mulle aina taistelun asia, sillä olen kropastani todella vino ja se tietysti vaikuttaa vahvasti myös istuntaan. Vinous ei ihan niin kovin tule esille esteillä, mutta etenkin koulutunneilla väännetään aina samasta asiasta - kallistun todella helposti vasemmalle, mikä saa usein satulan valumaan vinoon ja tietysti yhteys ratsuun hankaloituu. Keskityttiin tunnin aikana todella paljon mun kevyeeseen istuntaan. Kippaan helposti jalat taakse ja ajaudun etukaaren päälle, kun pitäisi pitää pohkeet paikallaan ja vaan nousta siitä ylöspäin suoristamalla polvia. Tehtiin tätä harjoitusta puomeilla sekä ravissa että laukassa molempiin suuntiin ja toistojen jälkeen aloin pikkuhiljaa saamaan ihan tyydyttäviä ja välillä jopa ihan hyviä pätkiä aikaiseksi.

Siirryttiin pikkuhiljaa puomeilta "esteille", jotka näytti aivan maahankaivetuilta verrattuna niihin, mitä Nellan ja Goldin valmennuksissa on totuttu näkemään. Mä olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen siitä, että Teppo tajusi aloittaa mun kanssa oikeasti ihan alusta, koska luoja tietää missä mä olisin ollut jos oltaisiin heti lähdetty nostamaan korkeuksia - ainakin jossain ihan muualla kuin ponin selässä, heh!

Mun on huomattavasti helpompi istua esteistunnassa kyydissä laukassa kuin ravissa, joten muutaman sähelletyn ravilähestymisen jälkeen ryhdyttiin tekemään esteharjoituksia suoraan laukassa. Tultiin muutamaan kertaan pienenpientä valkoista kapeaa pystyä, jolle lähestyttäessä kiinnitettiin paljon paljon paljon huomiota mun istuntaan ja siihen, että saan pidettyä ponin liikkeessä ja samalla istunnan kunnossa. Loppujen lopuksi Teppo päättikin, että lopputunti mennään kokonaan kevyessä istunnassa.

Tunnin aikana hypättiin itseasiassa aika paljon, mutta kun esteiden korkeudet oli niin pieniä, teki toistot (mulle) vaan hyvää. Tultiin kahden esteen ristikkosarjaa, pysty-okserilinjaa ja muutamaa "rataa". En tiedä mikä siinä on, että kun keskityn oikein kovasti menee kaikki ihan sähläykseksi, mutta kun teen vähän sinne päin, sujuukin tehtävä yhtäkkiä ihan kivasti. Pitää siis lopettaa ylisuorittaminen ja keskittyä vaan niihin muutamaan olennaiseen asiaan ja luottaa, että muut sujuu sitten sen myötä itsestään.

Kuten pelkäsinkin, sai tämä estetunti pienen sisäisen estehirmuni taas heräämään, ja täytyy myöntää, että seuraavan kerran kun tilaisuus valmentautua koittaa, olen varmasti nopeampi tunnin varaamisessa ;) Mukavaa vaihtelua ainaiselle sileäpuksutukselle ja kunhan kelit taas vähän paranee ja kotikentällä voi taas alkaa hyppäämään, aion ehdottomasti harjoittaa näitä valmennuksesta saatuja oppeja myös kotikentällä! Eiköhän se rutiini tekemiseen taas esteidenkin osalta pikkuhiljaa tule, kunhan vaan pääsee taas useammin tekemään.

Blogin kannalta tehdään nyt myös tämän postauksen myötä historiaa, nimittäin saatte aivan ensimmäistä kertaa nähdä myös minun ratsastuksestani videota. Tosin sileätyöskentelyä tässä ei juuri näe, se sujuu onneksi jo vähän paremmin, heh! Varoitan jo siis valmiiksi: Video ei sovi heikkohermoisille ja jos päätät sen katsoa, on se täysin omalla vastuullasi, enkä vastaa sen aiheuttamista seurauksista! Kiitos ihanalle Erikalle henkisestä tuesta ja videoiden kuvaamisesta ♥


Videosta tuli jostain syystä todella huonolaatuinen kun latasin Youtubeen... Koitan ladata uuden version jos laatu paranisi, siihen asti saatte tämän "sensuroidun" version :D *EDIT* Kuvanlaatua parannettu!

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Ajatuksia kilpailemisesta ja kilpailemattomuudesta

Tämä on aihe, joka on pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Se nousee esille uudestaan ja uudestaan, eikä oma mieleni ole sen suhteen vieläkään kääntynyt. Olen tehnyt jo aikaa sitten luonnoksen aiheesta tänne blogin puolelle, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä valmiiksi. Viime viikolla sain kuitenkin tänne blogiinkin ensimmäisen nimettömän kysymyksen aiheesta, jonka takia päätin nyt avata asiaa tännekin.

Olen täysin tietoinen siitä, että viime syksynä ostamani poni on todella hyvä kisaponi. Se on koko viime kauden kilpaillut sijoittuen vajaa metrin luokissa ja yllättänyt kaikki positiivisesti. Miksi ihmeessä minä, 22-vuotias ja kisahaluton naisenalku, ostin itselleni täydessä kisakunnossa ja parhaassa kisaiässään olevan ponin, kun en itse sillä edes aio kilpailla?

Kun olin paljon nuorempi, olin melko rämäpäinen ja rakastin esteratsastusta. Silloisen ratsastuskouluni lempiponini oli tallin vauhdikkaimpia tapauksia; pieni, musta, pippurinen. Tämä pikkutamma oli saanut leikkimielisesti lempinimen ruutitynnyri, sillä se oli tosissaan minä hetkenä tahansa räjähtävää sorttia. Kovinkaan moni ei tämän selässä viihtynyt, saatika uskaltautunut esteradoille. Minä taas rakastin tämän ponin vauhdikkuutta ja osallistuin sillä kaikkiin mahdollisiin ratsastuskoulumme järjestämiin estekilpailuihin. En kertaakaan pudonnut tämän neidin kyydistä kilparadoilla, eikä meitä kertaakaan hylätty. Sen sijaan taidettiin liki jokaisista kisoista napata matkaamme sinivalkoinen ruusuke.

Pikku ruutitynnyri ja sinivalkoinen ruusuke! ♥

Valitettavasti kaikki hyvä loppuu joskus, ja pikkuhiljaa kasvoin liian suureksi tälle vajaa 120-senttiselle uljaalle mustalleni. Tämän jälkeen en löytänyt enää mieluista kilpakumppania ja kisahuumaa sain kokea enää kesäleirien loppukilpailuissa, vaikka kuinka kinusin vanhemmiltani omaa kisaponia. Viimeisin leirikilpailuni taisi olla kesällä 2009, silloin olin juuri täyttämässä 16. Se on myös viimeisin kesä, kun olen käynyt estetunnilla. Syksyn tullen aloitin uuden koulun Helsingissä, jonka myötä koulumatkat piteni ja aikaa iltaisin harrastuksille jäi yhä vähemmän. Samaisena syksynä lopetin ratsastustunneilla käymisen.

Tästä on aikaa reilut kuusi vuotta. Kuusi vuotta satunnaista ratsastelua kavereiden hevosilla ja vuokrahevosilla. Ei yhtäkään estetuntia, saatika puomin ylitystä. Syksyllä 2014 hyppäsin Goldilla muutaman hassun kerran ja tuntuihan se kipinä esteille sieltä vielä löytyvän. Nyt olen kuitenkin taas ollut puolitoista vuotta hyppäämättä.

Minä ja nf-ruuna Mikki estetunnilla 2007 (anteeksi välttämätön ilmeen sensurointi, heh...)

Miksi ihmeessä sitten ostin viime syksynä itselleni esteille painottuneen kisaponin? Koska Goldi on elämäni poni, enkä yksinkertaisesti vielä ollut valmis luopumaan siitä. Olen itse täysi ummikko tällä hetkellä sekä sileällä että luonnollisesti esteillä ja Goldi on tähän ongelmaan minulle mitä mainoin opettaja. Se ei sileällä anna mitään ilmaiseksi ja on melko tarkka muun muassa itselleni ongelmia aiheuttavasta ohjastuntumasta. Sen selässä saa kokoajan tehdä töitä, mikä tietysti opettaa itseäni ratsastuksellisesti kokoajan parempaan suuntaan. Sen lisäksi se on niin varma hyppääjä, että surkeampikin kuski voi hyvin palautella mieleensä hyppäämisen saloja sen kanssa. Siksi ostin kisaponin Goldin.

Tästä aasinsillan kautta toiseen, aiempaan aiheeseen liittyvään kysymykseen:
"Miksi annat Nellan valmentautua ja kisata Goldilla kun itsekin voisit?"

Tällä hetkellä kaikenlainen kilpaileminen ja menestykseen tähtääminen tuntuu olevan todella pinnalla. Uskaltaisin väittää, että reilusti yli puolet nykypäivän ratsastusharrastajista tavoittelevat menestystä. Suurin osa blogeista käsittelee jonkinnäköistä valmentautumista ja valmistautumista kilpailukentille ja kilpaileminen on aina ollut valtaosassa harrastuksia se tavoite. En todellakaan tuomitse kilpailemista tai kilpailunhimoisia ihmisiä; päin vastoin minusta on hienoa, että elämässä on intohimoja ja tavoitteita. Minä en itse vaan kaipaa tällaisia tavoitteita elämääni.

Ensinnäkin olen aivan armoton kisajännittäjä. Vanhemmiten olen pikkuhiljaa kasvattanut itsesuojeluvaistoani ja sen myötä minusta on tullut paljon kovempi stressaaja. Saan kadotettua yöuneni jo sillä, että tiedän jonkun läheisen kilpailevan huomenna. Se riittää minulle. Jos astelisin itse kisakentille, pyörtyisin varmaan jo verryttelyssä. Tai viimeistään kun odottelen vuoroani radalla. Sen sijaan rakastan kilpailuiden seuraamista, kisahoitajana toimimista ja kanssajännittämistä. Silloin jännitykseni pysyy vielä jotenkuten kurissa ja pystyn jopa nauttimaan kisamatkasta.

Minä kuitenkin menin ja ostin täydessä kisakunnossa olevan kisaponin. Ja tottakai tahdon tämän kisaponin näyttävän edelleen kyntensä kisakentillä. Toki voisin itsekin rohkaistua, käydä valmennuksissa ja tulevaisuudessa suunnata kisakentille, mutta oma kehittymiseni ponin tämänhetkiselle tasolle veisi aivan liikaa aikaa ja täten jäisi nuori ponini omassa kehityksessään jälkeen. En näe tämän palvelevan ponia millään tasolla ja sen takia olen valmis uhrautumaan omasta kehityksestäni ja hankin mielelläni ponilleni sen arvoisen kisakuskin. 

Nella ja Goldi viime keväänä Ypäjän kenttäkisojen kouluosuuden jälkeen. © Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Kaiken ylläolevan lisäksi olen kaukana ponivuosista. Minulla on taitava kisaponi, joten tahtoisin tietysti käyttää sitä poniluokissa ja esimerkiksi ponicupissa, joihin minulla ei ikäni puolesta ole mitään asiaa. Tässä vaiheessa Nellan kilpaileminen Goldilla astuu erityisen tärkeänä esille. Nellalla on vielä monta vuotta poniratsastajana jäljellä, mikä tarkoittaa sitä, että näillä kahdella on vielä pitkä kisataival yhdessä edessään ja he voivat yhdessä kehittyä ja kasvaa taitavaksi kisaratsukoksi. 

Ja jotta kaksikko voisi kilpailla, on heidän tottakai myös pakko valmentautua. Etenkin kun kyseessä on nuori ratsukko; sekä ponin että kuskin kannalta. Tottakai omakin valmentautumiseni on tärkeää; tahdon itsekin kehittyä ratsastajana ja ennen kaikkea taas saada sitä kuuluisaa tatsia esteille. Tässä vaiheessa annan kuitenkin viikottaiset valmennustunnit Nellan käytettäviksi, sillä tyttö pääsee ponin selkään kuitenkin vain kerran-pari viikossa ja täten on mielestäni todella tärkeää, että edes toinen näistä kerroista olisi kisakauteen valmisteleva valmennus. Minä paikkailen sitten niinä viikkoina ja hetkinä, kun Nella ei syystä tai toisesta pääse tulemaan valmennukseen. 

Lievästi sellainen olo, että ajatus on poukkoillut sinne sun tänne. Toivottavasti en ole tekstiä muokkaillessani tehnyt sitä aivan liian sekavaksi.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Testissä: Polarpad-lumipohjalliset

Vaihtelevien sääolosuhteiden ja näiden viime päivien suojasäiden takia joka paikassa on kuhistu hurjasti siitä, onko olemassa mitään kotikonsteja pitää tilsat kavioista poissa. Paljon on puhuttu silikonisuihkeista, vaseliinista ja ties mistä hurjan kuuloisista teippailuista ja näiden lisäksi joka keskustelussa on noussut esille Polarpad-irtokumit. Kun pakkasta oli reilummin, pärjättiin Goldin kanssa ihan hyvin ilman tilsakumeja, mutta tiesin kevään tullessa tilsaongelman olevan ihan todellinen. Goldilla on sen mallinen kavio, että se kerää kuin kuppi kaiken lumen ja ei tarvitse kulkea lumihangessa kuin muutaman askeleen kun kavioissa on jo kymmenen sentin lumipaakut. Päätin jo aikaisemmin talvella, että seuraavassa kengityksessä meille tulee tilsakumit vaikkei niitä säätietojen mukaan edes sillä hetkellä tarvitsisikaan, koska meno ilman kumeja, jos märkää lunta tulee yhtään, on niin suuri riski ponin jalkojen hyvinvoinnin kannalta.

Torstaina meillä sitten oli vihdoin taas kengityksen vuoro, mutta kengittäjällämme ei ollut mukana ponikokoisia tilsakumeja. Kengittäjä oli myös sitä mieltä, että ponin kavio on sen verran hankalan mallinen, ettei kengät tule pysymään jalassa kumien kanssa. Tavallaan kumma, kun ponilla on kuitenkin joka talvi tähän mennessä ollut tilsakumit, ja kengät on pysyneet ihan hyvin siihen nähden, että poni muutenkin on melko taitava polkemaan kenkänsä irti... No, tottakai heti perjantaina sää teki taas täyskäännöksen ja saatiin oikein roppakaupalla suojalunta koko päivän. Päivän liikutus oli pakko jättää väliin, kun jo yhden käyntikierroksen jälkeen ponin nilkat muljui ja jalat lähti alta, eikä meillä ollut tietkään puhtaita sohjosta että olisi voinut alkukäntejä siellä kävellä. Turha varmaan tässä vaiheessa sanoa, että harmitti ja turhautti melko paljon tämä tilanne. Hetken pähkäiltyäni päätin hakea kaupasta mielipiteitä jakaneet Polarpadit kokeiluun, koska kisaponin on pakko päästä liikkumaan keinolla millä hyvänsä.

Mikä on Polarpad?


Polarpad on eräänlainen irrotettava tilsakumi. Se on valmistettu kestävästä uretaanista ja sopii muokattavuutensa ansiosta kavioon kuin kavioon, niin eteen kuin taaksekin. Polarpad on ihanteellinen esimerkiksi niille hevosille, joiden jalkoihin normaalit kengityksessä asennettavat tilsakumit ei sovi; eli esimerkiksi niille, joilla tilsakumit irrottavat kengät helposti. Polarpadeja olen kuullut käytettävän myös hätävarana, kun kengitykseen on vielä aikaa ja tilsakelit uhkaavat.


Polarpadit kiinnitetään kengän kärkihokkeihin kumin etuosassa olevista metallibrikoista. Ne tulee sovittaa kantajalleen ja muotoilla saksilla sopivan kokoisiksi. Ihanteellisen kokoinen Polarpad on silloin, kun se jää muutaman millin pienemmäksi kuin kengän sisäreuna. Tällöin se pääsee liikkumaan vapaasti ja täten estää tilsojen muodostumista.

Miten Polarpad toimii meillä?


Olen kuullut Polarpadeista sekä negatiivisia, että positiivisia kommentteja. Joillain ne eivät ole auttaneet lainkaan, kun taas toiset käyttävät näitä läpi talven ongelmitta. Ristiriitaisista kommenteista selvää saamatta, päätin lähteä itse kokeilemaan näitä ihmekumeja.

Kävin sunnuntaina hakemassa meille Polarpadit Hööksistä, jossa hintaa näillä oli 27€/pari.

Olin kuvitellut kumin olevan pehmeämpää materiaalia, joten näiden paksuus ja kovuus yllätti ensimmäisenä. Padit ovat aavistuksen verran taipuvaa materiaalia, mutta ihan todella kestävän ja kunnollisen tuntuiset. Eivätkä ne tahtoneet hevillä antaa periksi heppoisten saksien kanssa. Olisi pitänyt varautua ottamalla mukaan kunnolliset isot Fiskarsit, nimittäin nämä Julialta lainaamani keskikokoiset sakset eivät purreet kumiin kovinkaan hyvin...

Tein jokaisen jalan kerrallaan valmiiksi. Irrotin ensin kärkihokit, jotka sain väännettyä auki yllättävän helposti. Olin odottanut vähintäänkin pientä äherrystä ja puherrusta, mutta hokkien tuoreus taisi olla tällä kertaa edukseni, kun niin nopeasti kengityksen jälkeen päätin ne irrottaa. Kun hokit oli irti, sovitin Polarpadin kohdilleen ja piirsin tussilla kavion sisäpinnan ääriviivat kumiin. Kumi on melko paksua, eikä ääriviivat erottuneet tallin hämärässä valossa ihan niin hyvin kuin olisi toivonut, joten leikkuuvaiheessa sain sovitella kumeja vielä muutamaan kertaan kavioon, ennen kuin ne olivat ihanteellisen kokoiset. Kun koko oli oikea, mallasin metallibrikat hokinreikien kohdille ja ruuvasin hokit näiden läpi takaisin.

Asennus näiden kanssa oli todella näppärää, jos mukaan ei lasketa kumin leikkaamista. Kumia menee myös todella paljon hukkaan, etenkin kun tällaisiin ponin minikokoisiin kavioihin niitä mallailee. Käytössä nämä ovat varmasti todella näppärät, kun ne saa tarvittaessa kiinni ja pois, etenkin nyt kun meillä tämä sää on vaihdellut niin paljon kuluneiden viikkojen aikana. Yhtenä päivänä vettä tulee kuin saavista kaatamalla ja seuraavana aamuna herätessäsi maan peittää kymmenien senttien lumikerros.


Lähdin tietysti heti asennuksen jälkeen kentälle ponin kanssa. Meidän ratsastuskenttä on nyt itseasiassa ollut todella hyvässä kunnossa. Viime viikon plussakelien aikana se suli aivan täysin ja nyt vaikka lunta tulikin, on maa pysynyt sulana ja kentän pohjakin täten hyvänä. Kaiken lisäksi pieni lumikerros antaa ponille treeniin vähän lisävastusta, mikä on vain toivottua tässä laihdutusprojektissa. Viime perjantaina kentälle päästessämme, tuli ponille jo ensimmäisen puolikkaan kierroksen jälkeen tilsat kavioihin, jotka vain kasvoivat kierrosta jatkaessa niin, että loppujen lopuksi ponin nilkat nyrjähtelivät ja jalat katosivat alta. Lähdin testiksi taluttelemaan ponia kenttää ympäri ja valitsin sellaisia kohtia tarpoa, jossa kukaan muu ei vielä ollut mennyt. Ensimmäisen kierroksen jälkeen kaviot olivat yhtä lumettomat, kuin jos olisin auratulla tiellä kulkenut, eli ei lumipaakkuja lähimaillakaan. Päätin siis kavuta selkään.

Tehtiin ponin kanssa ihan kunnon koulutreeni voltteineen, kokoamisineen, lisäyksineen ja taivutuksineen. Poni oli melko vireällä tuulella ja tykkäsi kyttäillä yhtä sun toista kentän ulkopuolella. Muutaman kerran poni kompuroi, mutta uskaltaisin syyttää tästä ihan vain perus lumiolosuhteita ja neidin äkkinäisiä västöliikkeitä, sillä jaloissa ei näkynyt tai tuntunut suurempia paakkuja tilanteen tarkastaessani.Käytiin vielä lopuksi tiesohjossa loppukäynnit, ja kavionjälkiä tarkastellessani, tuli meidän perässämme oikein nätit ponin kengänkuvat ja kivasti kopisikin kovempaa pohjaa vasten.

Ensivaikutelmaltaan Polarpadit saavat meiltä siis käyttökokeesta 10+; ne pitivät helposti lumipaakkuja keräävän ponin kaviot lähestulkoon täysin vapaana lumesta ja olivat helpot kiinnittää ja ottaa pois. Aion ehdottomasti siis jatkaa niiden käyttöä ja täten päästään toivottavasti treenailemaan jatkossakin lumihangessa.

Yleisarvosanaksi lasken sen kuitenkin kouluarvosanoissa kahdeksaan, sillä kumi oli hankalaa muotoilla ja mielestäni sitä joutuu heittämään hukkaan turhan paljon. Lisäksi lähes kolmenkympin hinta on melko suolainen yhdelle parille.

Terkkuja tyytyväiseltä ponilta! ♥

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kisakauden 2016 korkkaus

Eilen jännitti. Jännitti niin paljon, ettei meinannut Kahvila Maneesista ostettu ihana latte pysyä lasissa tärinän takia. Sydän tuntui lyövän vähintään kolminkertaisella nopeudella ja veri kohisi korvissa. Lopulta sain todeta, että kaikki jännitys oli ihan turhaa. Koin jälleen kerran suunnatonta ylpeydentunnetta pienestä keltaisesta ja sen pienestä kuskista. Meillä nimittäin alkoi eilen kauden 2016 kisarumba Ratsastuskeskus Ainossa, ja hienosti alkoikin!

Yöllä oli satanut mukava kerros märkää ja painavaa plussalunta. Kello oli 5:50, kun herätyskello pärähti soimaan ja sai vihdoin nousta sängystä. En nukkunut aamuyöstä enää kovinkaan sikeästi ja kellon soidessa olin jo lähes tulkoon hereillä. Huuhtelin unihiekat silmistä, lusikoin lauatsellisen muroja ja vedin tallivaatteet päälle yllättävän pirteänä. Ensimmäinen luokka alkoi yhdeksältä aamulla, paikalla pitäisi olla jo mielellään kahdeksan aikoihin ja sitä ennen olin lupautunut tekemään aamutallin, eli ruokkimaan kaikki kuusi turpaa ja viemään ne tarhoihin. Tallin pihaan kurvasin puoli seitsemän aikoihin.

Olin ollut fiksu ja tehnyt suurimman osan työstä jo etukäteen perjantai-iltana. Iltamyöhään kuurasin ponin hännästä taas edes suurin piirtein valkoisen, harjasin pahimmat pölykerrokset ja sipaisin kevyesti showshinea pepun päälle. Olin myös repinyt kaikki aamun heinät valmiiksi ja täyttänyt ponille traileriin heinäverkon. Suitset oli pyyhittynä, karvabootsit pöyhittynä ja poni viimeistä silausta vaille valmis aamun koitokseen.

Vaikka ajokeli ei ollut se kaikista ideaalisin, päästiin odotettua nopeammin perille Ainoon. Matkaa meidän tallilta Ainoon ei ole kuin viitisentoista kilometriä, mutta varattiin ajomatkaan puoli tuntia ihan vain varuiksi huonon sään takia ja kun trailerilla kierrettiin pieni lenkki, että päästään isompia teitä perille.



Perillä käytiin etsimässä kanslia ja ilmoitettiin poni ja tyttö lähteviksi. Goldi oli matkustanut koko matkan todella nätisti ja hiljaa, mutta oli selvästi innoissaan kun alettiin purkamaan traileria ja oli jo tulossa puomin läpi ulos. Neiti oli ihan täpinöissään vieraasta paikasta, eikä olisi malttanut lainkaan seistä varustuksen aikana paikallaan, kun ympärillä oli ponikavereita ja jänniä autoja ja trukkeja ja ja ja...

Verkassa poni oli hyvä ja Nella otti sillä reippaita laukkoja eteen, jotta saisi ponin viritettyä oikeaan tunnelmaan. Ensimmäisenä oli vuorossa 1-tason 80cm clear round-arvostelulla. Nella ja Goldi lähtivät viidensinä. Taisi olla ponilla ikävä kisakentille, sillä se oli radalla jopa ihan hurja. Omaa vuoroaan odotellessa se otti kipinää rataa ratsastavasta kaverista ja esitteli "rodeotaitojaan". Kun oma vuoro koitti, oli Goldissa vauhtia melko lailla. Muutamassa kaarteessa Nella koitti ottaa ponia kiinni ja naurettiinkin kun välillä kuului kimeä komennus, että "GOLDI!". Pois kontrollista se ei ollut missään vaiheessa, vaikka vauhtia oli normaalia enemmän. Kivaa se vaan kuulemma oli että keltaisesta löytyi kerrankin enemmän puhtia! Radasta tuli nollatulos, eli avausluokan tavoite saavutettu.



Ysikympissä Goldi oli jo vähän kadottanut liiallista vauhtiaan ja perusradan ensimmäisillä esteillä se näytti jopa hieman löysältä. Poni onneksi kuitenkin taas heräsi loppua kohden ja eteni todella hyvin toisessa vaiheessa. Tämä rata oli ehdottomasti yksi ratsukon siisteimpiä suorituksia koko yhteiseltä taipaleelta. Perusrata oli tasaisen varma ja rauhallisesti ratsastettu, Nella valitsi huolelliset ja hyvät tiet, eikä hötkyillyt turhia. Toisessa vaiheessa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia valikoida tiukempia teitä, mutta sekin ainoa minkä Nella päätti ottaa, sujui todella hyvin! Kaarre oli sujuva ja Nellan avut liki huomaamattomia. Poni ei liukunut kaarteessa ulos lainkaan lapa edellä, kuten sillä helposti on tapana jos se on yhtään liian pitkänä. Poniratsastajilla huomaa harmillisen usein sen, kuinka vauhdikasta ja vahvaa ponia ratsastetaan liioitelluin avuin ja enemmän käsillä ohjista roikkuen, kun muuten ei saada haluttua tulosta aikaan ponin ollessa kuuro pohjeavuille. Onneksi Nella on ratsastajana kärsivällinen ja ratsastaa ponia reilusti. Jos tyyli olisi "soitellen sotaan" ja keinolla millä hyvänsä nopeat tiet, olisin lopettanut tämän diilin jo aikapäivät sitten. Onneksi ei tarvitse edes miettiä asiaa!


Ysikympissä keikuttiin hetki toisena, muutama tovi kolmansina ja lopulta sijoitus oli viides. Keltainen poni sai siis suitsiinsa keltaisen ruusukkeen - sopi ainakin ponin väreihin!

Kisakausi 2016 lähti meidän osalta käyntiin aivan loistavasti. Parempaa starttia tulevalle kaudelle ei olisi voinut toivoakaan. Nyt jatkamme kuukauden verran kotitreeniä ja taisinpas lupautua ensi viikolla itse estevalmennukseen kun Nella ja Johanna lähtevät hiihtolomanviettoon... Kisajännitys jatkuu näillä näkymin seuraavan kerran jälleen Ainossa maaliskuun alkupuolella, mutta siitä lisää taas lähempänä! Loppuun vielä videopätkät molemmista radoista ja jälkimmäisen palkintojenjaosta, jossa poni villiintyi täysin.




Postauksen kuvista kiitos Tiiti Talala!

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kun motivaatio on kateissa

Harmaata, märkää, kylmää, loskaa, liukasta... Tämä Suomen talvi on kyllä kaukana lumisesta ihmemaasta! Ainakin tällä hetkellä täällä etelässä.

Sade ja synkkyys on ihanaa, kun saa käpertyä kotona torkkupeiton alle lämpimän teekupposen kanssa kynttilöiden luodessa liekehtiviä kuvioita ikkunaa pitkin valuviin sadepisaroihin. Se ei ole ihanaa silloin, kun on ylilihava poni laihdutettavana ja tiedät, ettet voi skipata päivän liikutusta jos tahdot pitää viikon suunnitelmista kiinni ja jossain vaiheessa saada ponilta mahan pois. 

Eilen litimärkänä pellolla ponin kanssa taistellessa aloin todella kaipaamaan lunta ja pakkasia. Sade ja tuuli vaikuttivat selvästi poninkin työmotivaatioon ja se olisi kaikista mieluiten mennyt jatkuvasti pohkeenväistöä takapuoli tuulta vasten. Kahdenkymmenen minuutin ähkimisen ja puhkimisen jälkeen päätin luovuttaa. En kokenut sitä sen kurjuuden arvoiseksi kiusata ponia, kun sitä selvästi otti yhtä paljon päähän tämä kamala myrskysää kuin omistajaansakin. Litimärkinä palattiin talliin ja kompensoitiin puuttumaan jäänyt aika treenaamisesta rapsuttelulla ja pusuttelulla. 

Nämä vaihtelevat vesisade/loska/pakkaskelit on pistäneet luovuuden liikkeelle, kun on pitänyt yrittää keksiä käypiä tapoja liikuttaa ponia ilman, että otetaan liiallisia riskejä loukata itseämme. Kenttä on ollut täysin käyttökelvoton jo toista viikkoa, pellolla on voinut mennä suurimpana osana päivistä, vaikka sekin on melkoista tuuripeliä. Poni on kerännyt virtaa, kun ei pääse kunnolla liikkumaan. Kahden viikon aikana ollaan taidettu estetreenien ulkopuolella laukata vain pari hassua kertaa, ja nekin kerrat vain pieniä pätkiä suoralla. Pellolla pitäisi ehdottomasti päästä revittelemään ja ponia saa tosissaan komentaa, että tahti pysyisi turvallisena. Säälittää, kun toinen on niin intoa täynnä ja joudun sitä pidättelemään. Eilen pelto oli jo lähes tulkoon sula, mutta siellä täällä on edelleen jäisiä länttejä. Pari päivää vielä sadetta, niin se on täysin sula. Ja kun loppuviikosta taas pakastaa, saadaan nauttia luistinratakeleistä. Huoh. 

Lumia ja pakkasia ikävöiden sain motivaation ryhtyä vihdoin käymään kunnolla läpi muutaman viikon takaisia lumikuvia, joita hovikuvaajamme Eeva kävi meistä räpsimässä. Näitä kuvia katsellen uppoudun hetkeksi haavemaahan, jossa lumi edelleen peittää maan ja pakkanen nipistelee punaisia poskia ja saa hengityksen höyryämään. Karu totuus on kuitenkin taas illalla kohdattava ja urheana astella kodin lämmöstä ulos tuuleen ja tuiskuun. Hyi että.






Onko pääkallokelit vaikuttaneet teidän hevosharrastukseen mitenkään? Miten olette liikuttaneet hevosianne kuluneina viikkoina jos käytössä ei ole maneesia? 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Helmikuun aluevalmennus

Ja niin on taas yksi viikonloppu hurahtanut ohi aluevalmenusten merkeissä. Goldi oli tänä viikonloppuna isojen ponien kanssa samassa ryhmässä ja sekä tyttö, että poni vaikuttivat kovin tyytyväisiltä molempien päivien menoon. Hyppääminen on siis saanut taas sujuvuutta ja ponikin tuntuu pikkuhiljaa löytävän sen oman moottorinsa. Edelleen on tekemistä sopivan rytmin kanssa, mutta etenkin tänään se löytyi tytöiltä nopeasti ja Goldi reagoi pohkeeseen todella hyvin. Ponilla oli jopa sitä kauan kaivattua imua esteille, mikä näytti hieman yllättäneen Nellankin.


Nyt kun valmennukset tuntuu menevän kokoajan parempaan suuntaan, päätettiin käynnistää tyttöjen kisakausi vihdoin ensi viikonloppuna! Alkuun lähdetään turvallisesti liikkeelle tutuista 80- ja 90-luokista, ja pikkuhiljaa lähdetään siten katsomaan, jos nostettaisiin tavoitteita ja tähdättäisiin ponicupin 100-115-luokkiin. Goldi ei ole ollut missään kilpailuissa sitten viime syksyn HIHS Amateur Tourin, joten nyt haetaan vain mukavaa kokemusta ja starttia taas kisakauteen.

Tulevana lauantaiaamupäivänä meidät löytää siis Ratsastuskeskus Ainosta. Goldi on se keltainen poni, jonka ympärillä häärää kymmenen tiimiläistä halimassa, syöttämässä herkkuja ja rapsuttelemassa. Radalla se on se lentävä kerman värinen lihapulla. Jos satut olemaan lähimailla, saa meitä ilman muuta tulla moikkaamaan ja Goldia rapsuttelemaan!



Postauksen kuvista kiitos Tiiti Talala, videot on ottanut Johanna! Itse unohdin lauantaina kameran kotiin ja tänään unohduin katsomoon seuraamaan valmennusta ja juoruamaan.. hehe hups!

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Neljännesvuosi poninomistajana


Ensimmäisiä yhteiskuvia ponin kanssa. © Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Tuntuu siltä, kuin vasta muutama kuukausi takaperin olisin avannut budjettia ja pitänyt palavereja sekä äidin, että avomiehen kanssa. Siitä on jo puoli vuotta. 

Me oltiin vasta muuttamassa uuteen kotiin, juuri ostettu uusi auto ja käyty New Yorkissa shoppailemassa. Rivien välistä on varmaan luettavissa, ettei rahaa ollut ehkä niin kamalasti ylimääräistä sijoittaa sellaisiin asioihin kuin poni ja kuukausittaiset siitä koituvat juoksevat kulut. Olin kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että saan raha-asiat selvitettyä ja että on hyvinkin mahdollista pistää viimeisetkin säästöt unelmieni poniin. Saatoin ehkä haukata hieman suuren palasen, ottaen huomioon, että samoihin aikoihin sain maksaa itseni kipeäksi koiran eläinlääkärikäynneistä. Onneksi Goldi on jo minulla ylläpidossa ollessaan hurmannut äitini ja kietonut "en enää ikinä osta hevosta"-tyypin kavionsa ympärille niin, että sain ylipuhuttua tämän lainaamaan minulle säästötililtä puuttuvat rahat. Kiitos äiti ♥

© Kiia Kuokka / tunturiharakka.net

Kolme kuukautta myöhemmin olen edelleen velkaa, sekä ponista että autosta (että koiran eläinlääkärikuluista), mutta tilanne alkaa näyttää jo valoisammalta. Toistaiseksi joudun kuitenkin tyytymään siihen, että vaikka poni on paperilla minun, on se rahallisesti vielä yli puoliksi äidin. 

Vaikka intoudunkin välillä shoppailemaan yli varojeni, olen myös hyvin tarkka siitä, että saan rahaa säästöön ja pyrin elämään budjetin mukaan. Tällä hetkellä meidän vuokrakulut ja muutenkin asumiskulut on onneksi hyvin pienet verrattuna edelliseen kotiimme, joten saan sitä rahaa säästöön kuukausittain, vaikka sortuisinkin ostelemaan jotain uutta ponille. Kyllä, ponille. En edes muista milloin olen viimeksi itselleni ostanut jotain. Elän 50€ viikkobudjetilla ja toistaiseksi olen yllätyksekseni pysynyt tässä melko hyvin. Tietysti osittain sen takia, että olen melko huono syömään. Päivässä ei mene rahaa ruokaan juuri ollenkaan, kun tulee syötyä aamupalalla usein puuroa, töissä lounasta ja illalla huomaan usein vasta yömyöhään, etten ole syönyt lounaan jälkeen mitään, enkä jaksakaan enää alkaa laittamaan mitään. Jääkaappi on pääosin täytetty avomiehen eväillä ja ruuilla, heh. 

Viime viikon maanantain lumikuvia, näitä saatte myöhemmässä vaiheessa nähdä lisää! © Eeva L.

Ponin tulon myötä olenkin joutunut budjetoimaan hankintojani runsaammalla kädellä ja elämään itse minimaalisella kulutuksella. Tästä huolimatta olen ollut viimeiset kolme kuukautta hyvin onnellinen, enkä kadu hetkeäkään sitä, että päätin ponin ostaa. Vaikka meidän tarinan alku olikin hieman kivinen.

Eilen juuri keskusteltiin avomiehen kanssa siitä, miten hevosomistajuutta on vasta niin vähän takana, mutta kuinka se silti tuntuu niin arkipäiväiseltä jo. Avomies totesikin, että sain kunnon herätyksen hevosenomistajan elämään heti ponin saapuessa ja sen ollessa kipeänä. Eihän se ollut ihan sitä mitä olin kuvitellut sen olevan; poni sairaslomalla ja tietysti vuodenaikakin se kurjin kaikista - sadetta, kylmää ja kuraa joka paikassa. Joku taisi hevostalli.netin foorumillakin jokunen päivä takaperin aloittaa keskustelun asiasta, kuinka hevoshulluus todella on hulluutta, ja tämän minä kyllä allekirjoitan täysin. Oli ulkona sitten myrskytuuli ja satoi kissoja ja koiria taivaalta, tai jäätävä -30 asteen pakkanen, ollaan me hevostytöt aina valmiina hoitamaan meidän silkkiturpaisia ystäviämme. Ja kaikenlisäksi maksamaan siitä, että saadaan jatkossakin mennä kurjimmilla keleillä tallille, vaikka siellä meitä odottaisikin kolmijalkainen yksisilmäinen aasi keskellä sääreen asti upottavaa kuraista tarhaa.

Vielä on pitkä matka kuljettavana Goldin kanssa, jotta oikeasti löydetään toisemme samalta aaltopituudelta, mutta alku on ainakin ollut hyvin lupaava ja uskon, että meidän tarinasta tulee vielä pitkä ja onnellinen!

Blogi seuraa samaa kehitystarinaa ja alkaa pikkuhiljaa löytämään oikeat raiteensa. Postaustahti tulee pysymään muutamassa postauksessa viikossa ja tietysti jos on enemmän kerrottavaa, postaan useampia postauksia viikossa. Siitä tulikin mieleeni: Minkälaisia postauksia te tahtoisitte tulevaisuudessa lukea? Peruskuulumisia? Syvempää pohdintaa? Erikoispostauksia? Jotain ihan muuta?